Näissä Nelikymppiselle-teeman teksteissä avaan sensomotoristen harjoitteiden vaikutuksia jo selkeeseen aikuisikään ehtineille. Yksi syy tämän teeman syntymiselle on se, että saan harvakseltaan kuulla (myös ihan terveyden ja hyvinvoinnin ammattilaisten kertomana), että sensomotorisesta valmennuksesta ei olisi hyötyä aikuiselle. Voit varmasti arvata, että omat kokemukset ja vuosien työ on antanut minulle täysin toisenlaisen kuvan asiasta. Ihmiskoe nelikymppiselle itselleni 2015 -> Polkuni hermostollisten oireiden viidakkoon alkoi viime vuosikymmenen puolessa välissä. Olin silloin 42-vuotias. Valitsin sensomotoriikan asiantuntijuuteen johtavan koulutuksen osaksi liikunnanohjaaja AMK-koulutusta. Kävi selväksi, että pelkkä teoria, tai edes koulutuksen käytännön harjoitteet eivät missään nimessä tulisi riittämään. Koulutus oli minulle vasta alkusysäys. Halusin testata omassa kehossani menetelmien toimivuuden. Olkoonkin niin, että oman kehon kouluttamisen kautta kuljettu polku on pitkä. Se polku oli kuitenkin kuljettava, että oppisin prosessin kaikki vaiheet. Olinhan alkamassa valmentaa samaa muille. Tärkeimmät ensiaskeleet kaiken oppimiseen ja motivoitumiseen ovat ne, jotka johtavat aloituksesta – oivallukseen. Toisin sanoen: rutiineiden omaksumisesta – hyödyn kokemiseen. Vääränlainen ylpeys teki minusta skeptisen, ja samalla laiskan harjoittelijan. Onneksi kuitenkin uteliaisuus voitti. Myös tuo epävarmuuden vaihe oli tärkeää kokea. Kokemuksesta on ollut apua etenkin valmentaessani nuoria. Heillä erityisesti skeptisyys usein kuuluu ”taudin kuvaan”. Ongelman ydin on syvällä hermostossa, sillä hermosto on vahvasti muutosvastainen. Epämiellyttävältä tuntuvat muutokset yrittävät ohjailla mieltä lopettamaan uudistukset. Vaikka nuorella iällä neljästi viikossa tehty harjoittelu toimisikin, niin nelikymppiselle tuo tahti yleensä kostautuu tulosten viivästymisenä. Siksi minullakin meni muutosten oivaltamiseen lähes kaksi vuotta. Kun sitten vihdoinkin oivalsin muutokset, niin niiden laajuus yllätti minut täysin. Tajusin, että koko siihenastisen elämän olin ”oireillut” ymmärtämättä edes oireilevani. Olin aina luullut, että kaikki ne hermostuneet rummuttelut pöydänkulmaan, jalkojen tärinät, vatsalihasten nykimiset, tasapainon pidon haasteet, ”sävärit”, leukaperien kiristelyt… vain kuuluvat asiaan. Psyykkisellä puolella olin kuvitellut olevani luonteeltani muiden ihmisten tai vallitsevien olosuhteiden syyttelijä ja taipuvainen tietynlaiseen jumittamiseen. Lyhytkantoista aikakäsitystä pidin pelkästään hyvänä asiana. En osannut edes unelmoida aikaikkunan laajentumisesta tai varsinkaan yleisen ajattelun kirkastumisesta. Sisäisestä stressistä tai aivosumusta en ollut kuullutkaan. Harjoittelun myötä sain kokea kaiken tuon vähentyvän ja aivosumun loistavan poissaolollaan. Jos uudelleen syntymisen voisi jotenkin kuvata, niin kokemaani prosessia voisi pitää melko lähellä sitä. Kaiken tuon olen saanut tekemällä ”vain” omaan hermoston tilaan sopivia fyysisiä harjoitteita. Harjoittelen edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti ja olo tuntuu harjoittelun jäljiltä kaikin puolin levollisemmalta ja selkeämmältä. Aamulla tehty harjoittelu vaikuttaa päivääni mm. siten, että toiminta on sinä päivänä tarkoituksenmukaisempaa.
Olkoonkin niin, että muutosten oivaltamiseen meni aikaa noin kaksi vuotta. En pidä tuota aikaa pitkänä, sillä tiedän monen jahkailevan harjoittelun aloittamisen kanssa jopa tuota paria vuotta pidempään. Ihmetteletkö usein omassa kehossasi tapahtuvia asioita tai kehon sinulle antamia tuntemuksia? Kiristyvätkö leukaperät, säpsähteletkö tai oletko herkkä saamaan tunteenpuuskia, jotka sammuvat yhtä nopeasti kuin syttyivätkin? Tunnistan aiemmasta itsestäni nuo kaikki toiminnot. Kutsun näitä toimintoja nykyään ”virhekoodeiksi” tai "ylivirittyneen hälytysjärjestelmän" touttamaksi haitaksi. Oman kokemuksen lisäksi olen valmentajana toimittujen vuosien aikana saanut nähdä käsien ja jalkojen "virheellisiä" asentoja ja liikeratoja, ”säväreitä” koskettaessa jalkateriin, selkään tai vatsan alueelle. Nykimistä kehon eri osissa: silmissä, niskan, vatsan, takareiden alueella... Olen useampaan kertaan kuullut valmennettavan ihmettelevän, että eikös me kaikki tunneta samoin? Vastaus on aina: ei tunneta. Oikeanlaisen harjoittelun tuloksena "ylivirittynyt hälytysjärjestelmä" on vaimentunut ja tuntemuksista on tullut historiaa. Kehon tuntemusten kanssa on mahdollista elää, mutta niiden virheellistä tulkintaa voidaan pitää vähintäänkin harhaanjohtavana. Pahimmillaan toistuva väärä tulkinta voi syöstä koko elämän väärille raiteille. Ei. En pidä sinua hulluna tai muutenkaan mieletä heikkona, vaikka kehosi tuottaa ahdistusta ja sosiaalinen kanssakäyminen on tuntemusten johdosta rajoittunut. Se on vain sinun hermosto, joka yrittää ”virhekoodeista” huolimatta etsiä keinoja toimia mahdollisimman täysipainoisesti palvellakseen sinua. Keholta aistimasi varoittavat tuntemukset olivat varhaisessa lapsuudessa tärkeitä, jopa elinehto. Nyt ne vain haittaavat sinua. Ne uuvuttavat sinut. Ne vievät sinut loppuunpalamisen partaalle, jopa yli. Keskushermosto ja aivot ovat täysin aistien armoilla. Ne eivät siis haista, maista, kuule, tunne tai näe mitään. Edes pääkivut eivät ole itse aivojen, vaan päässä olevien verisuonten tai aivokalvojen kiputiloja. Hermosto toimii välittäjänä sekä kehon sisäisen että ulkoisen informaation kuljettamisessa aivoille. Aistien tuomaa tietoa on niin paljon, että ylitarjonnan vuoksi tietoisen käsittelyn tasolle nousee korkeintaan kussakin tilanteessa tärkeäksi luokiteltava. Kaikki muu seuloontuu pois. "Ylivirittyneen hälytysjärjestelmän" tillanteessa refleksi ottaa vallan. Silloin toiminnallinen (tai verbalinen) käsky ei ehdi syvemmän tarkastelun piiriin, vaan toiminnan kaappaa pikkuaivot. Näin tapahtuessa sinun toimintoja ohjaa yksi tai useampi ”virhekoodi”. Se, mitä tapahtuu on yksilöllistä ja tilanteesta riippuvaa. Kun näin käy, niin yleisin tunne jälkeenpäin on se, että sinua joko kaduttaa tai hävettää. Sensorisen integraation aika on ihmiselossa sellainen, että siinä voidaan joko onnistua hyvin, huonosti tai hyvin huonosti. Elämän aikajanalla tuo aika sijoittuu varhaiseen lapsuuteen. Siihen aikaan, kun synnyimme tähän maailman, opimme imemään ruokaa, kääntymään, ryömimään, istumaan, konttaamaan, nousemaan jalkojemme päälle pystyasentoon ja kävelemään. Kaikki tuo on ”ohjelmoitu” meihin heijasteiksi DNA:han. Nuo toiminnot ovat siis meissä jo ennen syntymää, mutta ihmisellä niiden kuuluu aktivoitua vasta silloin, kun hermosto on ”kypsynyt” tarpeeksi ja antanut luvan aktivoitumiselle. Tuolla prosessilla on tarkka järjestys. Kaikki sensorisen integraation ajanjaksossa tapahtuvat toiminnot eivät kuitenkaan aina mene ”oikein”. Keholle jää "virhekoodeja", jotka aiheuttaa ahdistuneisuutta sekä toistuvaa toimintamme ihmetteleyä, jopa häpeää. Mitä aikaisemmin otat selvää oman hermostosi tilasta, sen parempi. Voin kokemuksesta kertoa, että 40 vuotta ylimääräisiä säväreitä ja yliherkkyyksiä on liikaa, joskin silloinkin muutos on vielä täysin mahdollinen. On ollut upeaa kuulla, kuinka kymmenenvuotiaan pojan koulumenestys on puolessa vuodessa noussut pienluokalle poistamisen uhan alta stipendinsaajan tasolle. Samaan aikaan myös toisessa perheessä on 13-vuotiaan teinin toiminnan tarkoituksenmukaistuminen ja päivittäisen jaksamisen tason nousu tuottanut vanhemmille iloa, ja herättänyt jopa pilleripurkkia kaupittelevan nuorisopsykiatrian virkailijan. Tosin, virkailija ikävä kyllä taisi saman tien nukahtaa uuteen ikiuneen, mutta siinä ei ole mitään uutta. Tärkeintä on, että teini voi jo paljon paremmin ja hänen vanhemmat ylistävät sitä muutosta, jonka näkevät hänessä tapahtuneen vain yhden talven ja kevään aikana. Sen olen oppinut, että ei meitä kukaan toinen auta, ellemme itse ota selvää ja ala nähdä vaivaa omien asioittemme eteen. Kukaan toinen ei tunne niin kuin sinä, mutta se ei tarkoita sitä, että kukaan ei voisi ymmärtää ja osata auttaa. Tieto erilaisten syy-yhteyksien olemassaolosta on jo olemassa. Joskin tietoa ja ymmärrystä löytyy vielä vain harvoilta, mutta sitä kuitenkin löytyy. Siksi annan sinulle ehkä elämäsi tärkeimmän neuvon: lopeta kehollisten ”virhekoodien” ihmettely, aiheettomien pelkotilojen sanelemien ehtojen mukaan eläminen, ja ota yhteyttä. Otetaan yhdessä selvää säväreiden ja pelkotilojen aiheuttajista!
Yhteen muurautuneet huulet ja The End of Silence, osa 2/3 -yksilöllinen taso Aiemmin tanssivalmennuksessani ollut laulajatar kertoi ongelmastaan, jonka hän kohtasi toistuvasti aamuisin. Ongelma liittyi suun aukaisuun. Suuta ei meinannut saada auki edes väkisin vääntämällä ja aamulla häntä katsoi peilistä tiukasti yhteen muurautuneet huulet. Yritä siinä sitten syödä aamupalaa, pestä hampaita, puhua, saati laulaa, kun suu ei suostu aukeamaan. Ongelman aiheuttajat löytyivät muutaman laulajattarelle tehdyn testin avulla. Jaloista ja keskikeholta löytyi pari niskan ja kaulan alueen toimintaan vaikuttavaa refleksiä. Refleksit saivat kaulan alueen lihaksiston yön aikana yliaktiiviseen tilaan. Annoin laulajattarelle yksinkertaiset treeniohjeet ja käskyn harjoitella päivittäin. Tämä tapahtui sensomotoriikan asiantuntijuuteni alkutaipaleella. Siksi melko nopeasti kuulemani hyvät uutiset tulivat suurena yllätyksenä. Laulajattaren kaulan alueen lihaksiston aamuinen pinne oli hellittänyt jo muutaman treeniviikon jälkeen, antaen aamutoimille ja lauluharjoituksille paremmat lähtökohdat. Harjoittelua päätettiin jo saavutetuista hyvistä tuloksista huolimatta jatkaa. Tämä kannatti, sillä jonkin ajan päästä saimme iloksemme huomata, että harjoittelu oli entisestään vähentänyt kaulan alueen lihaksiston jännitystä. Lisäksi laulajatar oli havainnut toisenkin vaikutuksen. Rentous oli levinnyt koko keholle vaikuttaen positiivisesti hänen päivittäiseen jaksamiseen. Siitä se omakin ajatus sitten kirkastui. Laulajattaren ongelman ratkaisu laittoi minut järjestelemän uudelleen omia senaikaisia näkökantojani. Mietin, jospa itsellänikin ajoittain kaulan alueella tuntunut lihaksiston kirstyminen ei olisikaan minun tempperamenttisen luonteen aiheuttamaa? Jospa kaiken takana onkin jo aiemmin havaittu, syvällä keskushermostossa aktiiviseen tilaan jäänyt lievä sensorisen integraation häiriötila? Tapahtumaketjun alkulähteeksi tulisikin silloin sama fyysinen toimintahäiriö, joka oli muillakin tavoin antanut merkkejä olemassaolostaan. Aloin tehdä harjoitteita, mutta vaikka tein aina laadukkaita liikesarjoja, niin harjoitteluni oli epäsäännöllistä. Näin myöhemmin ajateltuna tiiviimpi harjoittelu olisi melko varmasti tuonut nopeammin tuloksia. Jos laulajattarelta sensorisen integraation häiriötilasta aiheutuneen kaulan alueen ongelman ratkaisuun riitti muutaman viikon treeni, niin omia tuloksia sain odotella lähes kaksikin vuotta. Tuo savotta kuitenkin kannatti, sillä tällä hetkellä sisälläni tuntuvaa vapautuneisuuden tunnetta ei voi edes verrata entiseen. Mikä sitten muuttui? Arjen negatiivisiin asioihin suhtautuminen muuttui täysin. Ongelmien kohtaaminen ei enää laittanut mieltä kierroksille ja leukaperiä kireälle. Etenkin arjessa eteeni tulleiden negatiivisten tapahtumien käsittely sai uusia piirteitä. Ne eivät enää saaneet mieltä kierroksille, vaan muuttuivat vain tapahtumiksi muiden tapahtumien joukossa. Toinen havaitsemani muutos oli sellainen, että en enää tuntenut tarvetta sepitellä itselleni tarinoita kaikesta vähänkin negatiivisesta. Hieman myöhemmin huomasin itsessäni lisää muutoksia. Positiivisen palautteen vastaanottaminen ei enää saanutkaan minussa aikaan torjuntareaktiota, vaan harvakseltaan saadut kehut alkoivat tuntua luonnollisilta, jossakin määrin jopa ihan hyviltä. Voin vannoa, että elän nyt täydempää elämää. Oman toiminnan havainnointi ja analysointi toki toimii, mutta harvoin vieläkään realiajassa. Kaikki edellä kuvatut oivallukset tulivat minulle näkyviksi vasta paljon sen jälkeen, kun muutosta oli jo tapahtunut. Hämmennyin hieman lähipiirin vastauksesta, kun ilmoitin heille havainnoistani. Sain lähinnä hyminää: ”Hyvä, jos sinäkin vihdoinkin huomasit tuon, jonka me olimme havainneet jo jokin aika sitten”. Vapautuminen reflekseistä ja sen myötä niin oman kuin myös läheisteni elämän helpottuminen on se suurin kiitos kaikesta asian eteen nähdystä vaivasta. Vuosien vieriessä olen ehtinyt miettiä vastausta kysymykseen: mihin edes tarvitsin sepittämiäni tarinoita? Olen mietinnässäni tullut siihen tulokseen, että tarinoiden tehtävä oli antaa minulle mahdollisimman nopea ja yksinkertainen ratkaisu epämiellyttäviksi kokemiini asioihin ja tilanteisiin. Tarinointia kaivanneet asiat ja tilanteet kun olivat yleensä sellaisia, jotka halusin mahdollisimman nopeasti sivuuttaa ja unohtaa. Omat kokemukset ja vuodet valmentajana ovat vahvistaneet sensorisen integraation perusnäkemyksen: keskeneräiseksi jääneellä keskushermostolla on mittavia haasteita kestää vastoinkäymisiä. Hermoston jo valmiiksi sisällään kantama stressi heikentää kykyä kestää negaatiivisen tunteen mukanaan tuomaa lisästressiä. Siksi sensorisen integraation häiriöstä kärsivän on kätevämpää sepittää ikävät asiat vaikkapa muiden aiheuttamiksi tai omalle luonteelle ominaisiksi piirteiksi. Ei haittaa, vaikka ihminen itsekin ymmärtäisi sepitykset valheellisiksi. Itselle valehteleminen menee läpi, sillä ihminen on pohjimmiltaan laiska ja koukussa hyvään oloon. On huomattavasti helpompaa antaa hermostolle sen kantokyvyn rajoissa pysyvä ratkaisu - valhe, kuin käsitellä asia. Valhe on palkitseva, jos se ratkaisee ongelman. Tässä tapauksessa ikävästä asiasta tai ajatuksesta sepitelmän avulla eroon pääseminen on kätevä ratkaisu ongelmaan. Ongelman ratkeaminen huojentaa mielen, ja antaa välittömästi palkinnoksi hyvänolontunteen. Palataan vielä lopukisi laulajattaren ongelmaan. Diagnoosin teko oli hänen kohdalla aika heloppo tehtävä, sillä kovin montaa vaihtoehtoa ei jää jäljelle, kun ensin suljetaan tapaturmaperäiset muutokset pois. Mitään sellaista ei ollut. Sen jälkeen tarkastetaan synnynnäinen, joko rakenteellinen tai aivovaurion tuottama poikkeama. Kun sellaisiakaan ei häneltä löytynyt, niin kaulan alueen lihaksiston pinteen aiheuttajaksi jäi keskushermoston ylikuorma, eli toisin sanoen: varhaisessa lapsuudessa aktiiviseen tilaan jääneen primitiivirefleksin aiheuttama sensorisen integraation häiriötila. Tunnollisesti tehty ja tarkasti tapahtumaketjun juurisyihin osuva fyysinen harjoittelu auttoi. Hyvä niin. Aiheesta voisi jatkaa monen muunkin valmennuksessani olleen tapauksen kautta, mutta jätetään asian henkilökohtaisen puolen käsittely tältä erää tähän. Voit tutustua henkilötarinoihin heidän itsensä kirjoittamana. Tämän sarjan kolmannessa, ja päättävässä osassa käsitellään sitä, miten yhteen muurautuneet huulet vaikuttavat meihin kaikkiin, myös sinuun.
Yhteen muurautuneet huulet ja The End of Silence -osa 1/3 Tämä kolmeosaisen tekstin ensimmäinen osa on kirjoitettu pilvisenä päivänä, vuoden 2022 tammikuussa. Kaikki kolme tekstiä on syntynyt tarpeesta kirjoittaa toistuvasti vastaan tulevasta ongelmasta: hiljaisuudesta sensorisen integraation elämänvaiheesta johtuvien ongelmien ympärillä. Tekstisarjan otsikoksi valikoitui -"yhteen muurautuneet huulet" siitä syystä, kun tuo on yleisin reaktio pyydettäessä muunlaista, kuin läähehoitoon perustuvaa apua. Asiallinen keskustelu ei ole tästä syystä mahdollista. Sellaista yrittävä törmää kerta toisensa jälkeen tähän ilmiöön. Ei anneta tukea, tai edes ohjeistusta johonkin toiseen avun lähteeseen. Vain syvä hiljaisuus. Luettuasi tämän tekstisarjan ymmärrät paremmin sitä, miksi koen tärkeäksi valmentaa ihmisiä voittamaan omat haasteensa ja ottamaan samalla haltuun syvempi ymmärrys siitä, miten heidän oma keskushermostonsa toimii. Valmentajuuteni on mahdollista kiteyttää seuraavasti: minua ajaa eteenpäin yksinkertainen johtoajatus - yhteiskuntamme alkaa voida huomattavasti paremmin, kun ymmärrys sensorisen integraation elämänvaiheen haasteista ja sensomotoristen harjoitteiden olemassaolosta saavuttaa mahdollisimman monen lapsiperheen sekä lasten ja nuorten parissa töitä tekevän ammattilaisen. Aloitetaan lähtöruudusta. Tuntuu jo melko kaukaiselta se aika, jolloin olin turhautunut kyvyttömyyteeni. Tunsin ongelman, rauhattomuuden syvällä kehossani. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä mistä rauhattomuus johtui tai keneltä vaivaan kannattaisi kysyä neuvoa. Ymmärsin vain sen, että kukaan muu ympärilläni ei tunne samoin. Tanssiurheilun harrastaminen antoi hyvät lähtökohdat tarkastella kehon ja mielen yhteyttä, mutta lukkoja oli liikaa. En saanut sieltäkään tarvitsemiani avaimia niiden aukaisuun. Opin rauhoittamaan hermostoani. Liikunta, urheilu, kehon fyysinen rääkkääminen teki olostani rauhallisen. Liikuntasuoritusten jälkeen perhearjen pyörittäminen tuntui huomattavasti helpommalta. Liikunnan lisäksi hyviltä apukeinoilta tuntuivat myös kevyt hieronta, meditaatio, rentoutus ja sauna. Rauhallinen olotila tuntui säilyvän keholla näiden keinojen avulla muutamista tunneista pariin päivään. Pidempiaikaiseen hermoston rauhaan, tai jopa pysyvään muutoksen johtavasta toiminnasta en uskaltanut edes haaveilla. Sensomotorisnen valmennus yllätti minut täysin. Kutsun sitä käänteentekeväksi löydöksi. Keskushermoston tilaan vaikuttavana se hyökkäsi suoraan ongelman ytimeen, keskushermostoa piinaavien primitiivirefleksien jäänteiden kimppuun. Alkuun en edes ymmärtänyt mitä tein, mutta sillä ei ollut merkitystä. Tärkeintä oli sisäinen rauha, jonka olin vihdoinkin löytänyt. Olen siis itse aikuisella iällä kokenut vapautumisen kehossani hermostuneisuutta aiheuttaneista primitiivireflekseistä. Voin pitää itseäni onnekkaana, sillä kohdalleni osui asiansa osaava sensomotoriikan asiantuntija. Prosessi oli pitkä. Voin silti sanoa olevani pelkästään iloinen siitä, että sain ymmärryksen sitä ainoaa oikeaa reittiä, omakohtaisen kokemisen kautta. Sen lisäksi kouluttautuminen ja nyt jo vuosien syvempi asiaan perehtyminen on valanut peruskiveä asiantuntijuudelle, jota jaan valmentajana eteenpäin. Pidän tärkeänä jakaa tietoa täsmällisesti hermoston senhetkiseen tilaan säännöllisesti tehtyjen harjoitteiden voimasta. Niiden avulla on näiden vuosien saatossa jo moni valmennuksessani käynyt päässyt eroon elämää häiritsevien primitiivirefleksien jäänteistä. Tieto hyvästäkään asiasta ei kuitenkaan kulje ihan niin sujuvasti, kuin voisi kuvitella. On olemassa ammattilaisiksi itseään kutsuvia, jotka eivät periaatteestakaan halua olla sensomotoriikan asiantuntijan kanssa samaa mieltä. Kyse on nimen omaa periaatteesta, sillä minkään kokemuksen tai varsinkaan tieteellisen teorian suoman näytön pohjalta kyseisiä näkökantoja ei ole perusteltu. En haluaisi uskoa, että olisi olemassa joitain kieroja sopimuksia, jotka olisi tehty korkeammalla tasolla. Tuntuu kuitenkin käsittamättömältä kuulla vielä tänäkin päivänä alan ammattilaisten täydellisestä tietämättömyydestä. Tiukemman paikan tullen tuon hiljaisuuden rikkoo vain ulkoa opeteltu mantra ”sensomotorisen valmennuksen ristiriitaisista tutkimustuloksista”. Mielenkiintoisen tuosta mantrasta tekee se, että koko asia jätetään aina perustelematta. Ilmeisesti oletetaan, että kyseistä väittämää ei kukaan uskaltaisi lähteä kyseenalaistamaan. Toisaalta. Kyseenalaistaminen olisi riskialtista, sillä se saattaisi tehdä hoitosuhteesta vähintäänkin ongelmallisen. Väitettyä ristiriitaa ei siis ole olemassakaan. Kyseiset väitteet ristiriidasta ovat "turvallisempia sepitelmiä" tilanteisiin, kun ammattilainen kokee oman asiantuntijuuden uhatuksi. Hän kun ei missään nimessä halua joutua tilanteeseen, jossa olisi pakko myöntää omat näkemykset ja menetelmät jo vuosikymmeniä sitten vanhentuneiksi. On ikävä todeta, että ammattilaiseksi itseään kutsuvan tietämättömyys näkyy ja kuuluu kaikkialla ympärillämme. Yhteen muurautuneista huulista on näinollen tullut erittäin suuri yhteiskunnallinen ongelma.
Kirjoitan asian yhteiskunnallisesta puolesta lisää hieman myöhemmin, osassa 3. Käsittelen ensin osassa 2 yhteen muurautuneiden huulien yksilöllistä tasoa. Saatat tuntea ihmisen, joka on oman alansa taitaja, mutta tarvitsee tukea ja kannustusta, jotta ei menisi paniikkiin ja alisuoriutuisi tärkeän hetken kynnyksellä. Toistuva alisuoriutuminen on yksi yleisimmistä merkeistä, jonka avulla voimme havaita sensorisen integraation häiriötilan. Ilmiö näyttäytyy psyykkisenä, vaikka alunperin onkin fyysinen. Opimme alisuorittamaan jo lapsena, jolloin olemme vielä herkkiä. Lapsi ei ole oppinut kompensoimaan, ja tuntee siksi aikuista selkeämmin hermoston antamat merkit vaaratilanteista. On sinänsä ihan hyvä, että kehosta löytyy mekanismi, joka huomioi vaaratilanteita. Tämä mekanismi ei kuitenkaan ole se, johon meidän tulisi aikuisena luottaa. Lapsuudesta päälle jääneellä mekanismilla ei ole kykyä pysähtyä, sillä se ei osaa ottaa huomioon ihmisen kehityskulkua. Ei sinänsä ole ihme, jos erehtyy luulemaan alisuorittamista ainoastaan psyykkiseksi haitaksi, sillä kun on kyky löytää paikka meidän alitajunnan puolelta. Se saataa jopa laittaa meidät virheellisesti uskomaan, että alisuorittaminen on osa meidän luonnetta. Esitän kaksi väittämää. Väittämä no. 1: suhteellisen hyvin menestyvä ihminen voi tuntea omia taitojaan kohtaan toistuvaa epävarmuutta ja häpeää samanaikaisesti, kun hän tiedostaa osaavansa. Väittämä no. 2: ihmisen keho voi ilmaista jatkuvaa uhkaa, vaikka todellisia uhkia ei ole näköpiirissä Psyykkisinä oieina näyttäytyvä alisuoriutuminen on siis kehon ilmaisema tunne. Kyse on varhaisessa lapsuudessa aktiiviseen tilaan jääneen primitiivirefleksin aiheuttamasta "hälytystilasta". Toimintaketju lähtee käyntiin siten, että primitiivirefleksi lähettää aivoille vaarasta varoittavia viestejä - aistimuksia ja nämä aistimukset saapuvat ensin meidän takaraivolla sijaitseville ns. "liskoaivoille". Se saa meidät tuntemaan pelkoa, joka puolestaan johtaa mm. alisuoriutumiseen. Primitiivirefleksin ilmaisema vaaran tunne on siitä syystä virheellinen, että se perustuu järjestelmään, jonka sensorit eivät ole "päivittyneet". Yksi esimerkki vaille päivitystä jääneiden sensoreiden toiminnasta löytyy muistista. Sensorit muistuttavat keskushermostoa huterasta olosta lapsuudessa, jolloin mm. istuminen tai kävelemään oppiminen tuntui pelottavalta. Vanhentunut "päivitys" ei osaa ottaa huomioon aistijärjestelmissä jo kauan sitten tapahtunutta kehitystä. On tärkeää huomioida, että vielä vuosikymmentenkin jäkeen nuo sensorit ovat sitä mieltä, että emme olisi oppineet istumaan ja kävelemään tasapainossa. Jalkojen refleksit jatkavat ilmoittelua huterasta olosta ja jäykistävät kehoa, mikä puolestaan alisuoriutumisen lisäksi näyttäytyy vaikeutena hahmottaa oikeaa ja vasenta puolta sekä kroonisena kireytenä niskoken ja hartioiden alueella. Impulsiivisuus, aistiyliherkkyys, väsyminen joko fyysisesti tai sosiaalisesti, "pelleksi heittäytyminen" sekä eriasteiset hyökkäykset ovat lapsen "hätähuutoja" kamppailussa kehon ylikorostuneen hälytysvalmiuden kanssa. Aikuisen toiminta voi toki olla samankaltaista verrattuna lapseen, mutta aikuinen on usein ”oppinut yhteiskunnan tavoille”, eli hillitsemään tukahduttaen tai paremminkin kompensoiden omia reaktioitaan. Sen lisäksi aikuiseksi kasvanut ihminen on oppinut välttelemään itselleen kiperiä tilanteita. Ailuiselle on myös itsenäisemmän elämänhallinnan avulla lasta helpompi vähintäänkin karsia haastaviksi arvioimiaan kohtaamisia. Lapsen ja nuoren kanssa vasta opetellaan tässä yhteiskunnassa toimimista ja kerrytetään kokemuspohjaa. Käytännössä molemmat, niin tilanteiden välttely kuin kokemuksen kerääminenkin kuluttavat sekä oireilevan omia että hänen läheisten voimavaroja. Sensomotoriset harjoitteet on kehitetty, jotta ihmisellä olisi edes jokin keino yrittää päästä vapaaksi mm. viallisesti toimivan hälytysjärjestelmän vuoksi tapahtuvasta alisuoriutumisesta. Milloinkaan ei ole myöhäistä muuttaa omaa toimintaa, mutta mitä pidemmälle annamme alitajuntaan iskevien, virheellisten hälytystilojen ohjailla meitä, sitä raskaampaa elomme on ja sitä sitkeämmäksi ja monimutkaisemmaksi kehittyy myös virhetilan purku.
Kysyminen ei maksa mitään. Yhteyden otto vaatii sinulta vain muutaman napin painalluksen. Salasanat vertautuvat tässä tekstissä sensomotorisessa valmennuksessa yleisesti käytössä oleviin keskushermostollista viestintää helpottavaan harjotteluun. Päivittäistä elämää helpottavat koodit ovat sujuvamman arjen kannalta tärkeitä. Mitä kauemmin elämme ja kiroilemme etsiessämme kiertoreittejä, opimme sitä taitavammaksi kompensoimaan puutteitamme. Emme aina edes huomaa, että näin toimiessamme olemme ennen pitkää joutuneet vain syvemmälle omaan kehoomme, suljettujen lukkojen taakse. Tai, jos vaikka huomaamme jonkin virheen toiminnassamme, emme välitä siitä, sillä se on meille tuttu ja siksi turvallinen. Otetaan esimerkiksi monelle jokapäiväinen tilanne: oman alansa taitava tekijä onnistuu vain silloin, kun asiat tapahtuvat paineettomassa ilmapiirissä. Kilpailu-, esiintymistilanne tai jokin muu ”normaalista” poikkeava tapahtuma saa hänen stressitason nousemaan yli sietokyvyn, ja hän uudestaan ja uudestaan epäonnistuu. Kutsumme tätä alisuoriutumiseksi, jota voi tapahtua monestakin syystä. Sensomotoristen refleksien osuuden selvittäminen jää ainoaksi järkeväksi tehtäväksi silloin, kun alisuoriutuminen ei johdu heikosta kuntotasosta tai harjoitelun vähyydestä. Tämä tarkoittaa sitä, että kyseessä on osittain aktiiviseksi jääneiden refleksien tuottama häiriötila. Koodit ovat kyllä olemassa ja ne löytyvät yhdessä sensomotoriikan asiantuntijaan kanssa. Myönnettävä on, että ihan kaikki ei ole korjattavissa muutaman salasanan avulla. Kuitenkin, kun ympärilleen katsoo sensomotorisen näkökulman läpi, niin nopeasti ymmärtää, kuinka moneen tarpeeseen tuo mielen, tunteen, liikemaailman ja ajatuksen selkeyden palauttava sana auttaisi. Salasana, jonka avulla saisi ihmisestä ”kuorittua edes yhden ongelmia tuottavan kerroksen”, eikä ihminen olisi niin lukossa omassa kehossaan, eikä häntä ympäröivä maailma olisi enää niin vaikea. Nettimaailmassa operoivalta nykyihmiseltä löytyy pitkä muistilista täynnä erilaisiin palveluihin johtavia salasanoja. Laskin omani juuri. Sain helposti yli 50 erilaista. En mitenkään voisi muistaa kaikkia yli viittäkymmentä, joten koodeista muistuttava lista on todella tarpeen. Käytän salasanoista päivittäin vain muutamaa ja vuoden mittaan käytössä on alle puolet. Suurin osa salasanoista on siis täysin turhia, sellaisia, joita olen vuosia sitten käyttänyt joidenkin yksittäisten asioiden hoitamiseen. Ihmisen toimintaa varhaisessa lapsuudessa ohjailevia refleksejä on löydetty muutamia kymmeniä. Tärkeimpinä, vaikuttavimpina ja (aktiiviseen tilaan jääneinä) häiritsevimpinä pidetään kolmeatoista (13) eritavoin meihin vaikuttavaa primitiivirefleksiä. Yhdessä ja erikseen ne "vaippapöksyiän" jälkeen esiintyessään hankaloittavat elämäämme monella erilaisella tavalla. Jokaiseen refleksiin on olemassa oma purkukeinonsa - harjoitteensa - salasanansa. Nyky-yhteiskunta ja ihminen. Molemmat ovat siitä samanlaisia, että molemmat ovat koodien ja salasanojen täyttämiä. Elämä rullaa erittäin hyvin, kunhan oma muistijärjestelmä pitää huolen elämää kannattelevista koodeista. Salasanan katoaminen tekee elon vaikeaksi ja olon ulkopuoliseksi. Mieli alkaa tehdä lukkoja, sulkeutuu omaan kuplaan miettimään: miksi en onnistu? Harvoin sulkeutuminen auttaa. Parempi olisi kysyä apua help deskiltä. Sähköpostin kautta kysyminen ei edes maksa mitään. Usko vain. Ongelmien kuplasta reitin ulos löytäminen tuntuu paremmalta, kuin pitkän ja rentouttavan kesäloman jäljiltä konttoriin palaavan toimistotyöläisen päätteen aukaisuun pyytämä ja saama uusi salasana. Hymy palaa kasvoille kun elämän syrjään ja työn tekoon tarvittava koneisto alkaa toimia jälleen, vaikka juuri oltiin vailla ymmärrystä: miten? Voimme meitä ympäröivää toimintaa tarkastellessamme huomata, kuinka suuri osa meistä suorittaa elämäänsä kuin kone; toistaa päivittäistä arkea kuin ennalta määrätyn ohjelman mukaan. Voimiensa tunnossa moni unohtaa sen, että koneella sentään on huolto-ohjelma. On surullisen yleistä huomata ihmisen laittavan esimerkiksi auton vuosihuollon oman kehon ja mielen huoltotarpeen edelle. Siinä unohdetaan, että ihmiseen pätee auton kanssa samanlaiset muistisäännöt: kun huollattaa ajoissa, niin vähempikin riittää. Jos vaikka edellisestä oman kehon ja mielen huollosta olisikin jo aikaa, ei oman itsensä kuosiin saamiseen aina tarvita mahdottomia ponnistuksia. Joskus pieni hienosäätö riittää. Sensomotoriikan asiantuntijan ihmiselle tekemää refleksikartoitusta tai rentoutusta voi hyvin verrata tietoteknisen tuen avulla tehtyyn salasanan vaihtoon tai automekaanikon tekemään ruiskutusjärjestelmän optimointiin. On mahtava tunne päästä valmentajan ominaisuudessa kerta toisensa jälkeen todistamaan pientä ihmettä: vaikka "huoltoon" olisi linkutettu bitti poikittain”, niin selkeämmän yhteyden syntyminen kehon ja komentokeskuksen välille on auttanut selviytymään tästä päivästä, viikosta ja kuukaudesta.
Kokemus motivaation valojen syttymisestä ja toiminnan hyrähtämisestä jälleen täyteen vauhtiin on aina henkilökohtainen ja siksi koettava itse. Tiedätkö sen tunteen kun useamman vuoden työn alla ollut suurempi kokonaisuus alkaa mielessäsi hahmottua ja löytää muotonsa? Hahmotin pitkään itselläni työn alla olleen sensomotorisen valmennuksen kokonaisuuden vähän niin kuin kuvana suuren palapelirasian kannessa. Vuodet kuluivat kuvaa katsellessa ja kyseisen palapelin paloja kannen mallikuvaan vertaillessa. Palaset olin asetellut siististi omiin ryhmiinsä aihepiirien mukaan. Palapelin palat eivät lukuisista yrityksistä huolimatta meinanneet löytää paikkaansa. Mieleen alkoi jo hiipiä hienoinen epätoivon tunne, että onko tämä sittenkään se minun juttu. Sitten tapahtui jotain. Oivalsin, että voin yhdistellä paloja juuri niin, kuin näen ne minua ympäröivässä maailmassa. Palaset alkoivat kuin taikaiskusta löytää omille paikoilleen. Hämmennys oli kuitenkin suuri, sillä tuotos ei sitten alkuunkaan muistuttanut jo vuosia vertailukohtana käyttämääni kansikuvaa. Olin päästänyt mallikuvasta irti. En enää yrittänyt tehdä kuten opettajani, vaan olin luonut oman tapani jäsentää ja tuoda esille häneltä saamiani sensomotorisen valmennuksen oppeja. Sanat alkoivat sopia suuhuni ja tuottamani materiaali tuntui tuoreelta, paremmin minulle sopivalta. Sain viime viikonloppuna mahdollisuuden kiittää ihmistä, joka on aikoinaan mahdollistanut mm. sen, että kirjoitan tätä blogia. Tekstejä varmasti syntyisi myös ilman hänen antamaa sysäystä, mutta tekstien aihepiiri tuskin pyörisi sensomotoriikan, sensorisen integraation ja refleksien maailmassa. Tuosta saamastani sysäyksestä on kulunut nyt aikaa suunnilleen seitsemän ja puoli vuotta. Voin hyvällä omalla tunnolla näiden vuosien jälkeen sanoa, että se hetki oli sekä henkilökohtaisesti että ammatilliselta kantilta katsottuna todella merkittävä käännekohta. Olen alan vaihtaja ja ylpeä siitä. Aiempi yli 15 vuotta kestänyt ura metallityöläisenä ei olisi johtanut siihen, että olisin päässyt kokemaan asioita, joista nyt kirjoitan. Koen, että potkut metallitöistä ja uudelleenkouluttautuminen liikunta-alalle olivat kohdallani todellisia onnen kantamoisia. Jo selkeällä aikuisiällä (38-44-vuotiaana) suorittamani liikunta-alan opisto- ja amk-tasoiset tutkinnot toivat esiin sen todellisen minän. Ne olivat myös portti, joka johti minut tämän aihepiirin, sensomotoriikan äärelle. Sensomotoriikkaan pääsin ensimmäisen kerran tutustumaan opistotason ammatillisessa, liikunta-alan koulutuksessa, osana lasten liikunnan ammattitutkintoa. Huvittavaa muistella, että en ensikuulemalta ymmärtänyt edes ottaa koko kurssia kovinkaan vakavasti. Saatoin hetken tuntea jopa pientä ylpeyttä siitä, kuinka ”hienosti” olin jo vuosikymmeniä ilman tietoa sensomotoriikasta pärjännyt. Niin vähän silloin ymmärsin. Välinpitämättömän tunteen jälkeen mielenkiintoni kuitenkin heräsi. Mieleen nousi muutama kysymys: mitä jos tämä menetelmä toimiikin? Ja voisiko minunlainen, selkeästi keski-ikää lähenevä hyötyä näistä opeista? Olisiko elämäni nyt erilainen jos olisin jo lapsena kuullut tästä? Vielä suurempi mielenkiinto heräsi kun aloin miettiä: onko näiden tietojen ja taitojen avulla mahdollista jotenkin auttaa omia lapsiani? Entä jos tämä menetelmä onkin se kultainen avain, jonka avulla voisin auttaa jopa kokonaista sukupolvea kohti ihmisen kokoista, parempaa elämää? Mitä pidemmälle opinnot liikunnan parissa etenivät, sitä suuremmaksi mielenkiinto asiaa kohtaan nousi. Ammattikorkeakoulun vapaasti valittavat kurssit mahdollistivat syvemmän perehtymisen aiheeseen, ja sensomotorinen valmennus löysi tiensä työkaluksi työkalupakkiini. Samalla avautuivat portit uuteen maailmaan. Nyt alkaa olla koossa viiden vuoden jakso testaamista ja valmennusta, myös omakohtaista harjoittelua. Olen saanut vastaukset esittämiini kysymyksiin ja ne kaikki ovat myönteisiä. Sensomotorisen valmennuksen menetelmä avasi ymmärrykseni täysin uudelle tasolle. Opiskellessani uskoin ja nyt, muutaman vuoden käytännön kokemuksen kautta tiedän, että tämä todellakin on se monia lukkoja avaava kultainen avain! Maailma muuttuu hitaasti. Olen saanut huomata, että myös sensomotorisen valmennuksen juurtuminen suomalaiseen yhteiskuntaan ottaa aikansa. Tällä hetkellä sensomotorista valmennusta tilaavat pääsääntöisesti liikunnallisesti orientoituneet perheet, joissa jompi kumpi vanhempi toimii valmentajana, opettajana tai terapeuttina. Monissa tapauksissa joku perhen tai suvun jäsen on joko koulutuksen tai muun perehtyneisyyden kautta saanut jo pienen määrän tietoa sensomotoriikasta. Perheessä on henkilö, jonka kohdalla toteutuvat selvät merkit tarpeesta asian syvällisempään tutkimiseen, ja kun turhautuminen oman tietotaidon puutteeseen on saavuttanut lakipisteensä, aletaan etsiä apua. Moni etsii tietoa netin avulla. Silloin esiin nousevat minunkaltaiseni sensomotorista valmennusta tarjoavat valmentajat. Yhteydenotto valmentajaan ei maksa kuin vaivaisen puhelun hinnan, sähköpostin lähettäminen vain kirjoittamiseen käytetyn ajan. Ei siis ole kustannuskysymys saada ensikäden tietoa mahdollisesti koko loppuelämää häiritsevään ongelmaan. Alkuun tuntui erikoiselta saamani vaikutelma, että sensomotoriikkaa on viety voimakkaasti eteenpäin nimen omaan urheilun ja liikunnan puolella. Syy tälle valkeni kuitenkin nopeasti. Ymmärsin, että liikunnallinen ihminen on huomattavasti tavan kansalaista kiinnostuneempi kehittämään omaa toimintakykyään. Liikunnallisen elämäntavan omaavien joukosta myös löytyy paljon toiminnan kautta oppijoita. Toiminnalliseen opiskelupaikkaan ohjaudutaan usein ihan käytännön syiden kautta. Esimerkiksi lukihäiriön, tarkkaavaisuuden ja keskittymisen haasteiden kanssa kamppailevalle kirjoista oppiminen on todella haasteellista. Usein liikunta-alalle hakeudutaan, kun halutaan eroon kirjoista oppimisesta. Näin ollen liikunnallisesti lahjakkaiden nuorten keskuudessa maaperä on joissain määrin kuin luotu sensomotoriikan juurruttamiselle yhteiskuntaan, tai ainakin se on hyvä alku. Liikunnan ja urheilun ulkopuolelle jää huomattavan suuri määrä ihmisiä, jotka hyötyisivät sensomotorisen valmennuksen menetelmästä. Seuraava askel olisi saada heidät kokemaan tämän menetelmän korjaava vaikutus. Toki löytyy myös muita tapoja etsiä apua ongelmiin. Sensorisen integraation (SI-) häiriöön haetaan hyvin usein apua neurologin vastaanotolta. Moni oman lapsen käytöksestä ja toimintakyvystä huolissaan oleva vanhempi on kuitenkin joutunut pettymään käytyään näyttämässä lievästä SI-häiriöstä kärsivää lasta neurologille. Lapsen vanhempi kyllä aavistaa, että jotain on pielessä, eivätkä neurologin antamat: ”teillä on hieman villi, mutta fiksu lapsi”, tai ”kyllä aika parantaa” -tyyppiset lausunnot oikein riitä. Vanhempi pettyy, sillä hän olisi toivonut kuulevansa jotain ihan muuta. Neurologin antamalle lausunnolle kuitenkin löytyy ihan järkevä syy. Lievä SI-häiriö (sensorisen integraation häiriö) ei aina käy ilmi neurologin tekemissä testeissä ja siksi lapsi tai nuori solahtaa ns. ”seulasta läpi”. Tämä ilmiö on valitettavan yleinen. Diagnosoimatonta lievästä SI-häiriöstä kärsivää voidaan hyvällä syyllä kutsua väliinputoajaksi, sillä vaikka ongelma on ilmeinen, niin vailla diagnoosia yhteiskunnan tuki jää saamatta. Tietoa on jo olemassa, eikä asioita tarvitse jokaisen kohdalla erikseen keksiä. Alku on kaikissa uusissa asioissa hankalin, niin myös sensomotoriikassa. Siksi alun vaiheet kannattaa ylittää asiantuntijan avustuksella. Onneksi sensomotorinen valmennus ei ole 2020-luvulla enää vain harvojen ja valittujen huippu-urheilijoiden etuoikeus. Voin taata, että nyt myös metallitylöäisen tai kaupan kassan lapset ovat yhtä oikeutettuja saamaan apua lievän SI-häiriön tuomiin ongelmiin. Asiat selitetään vanhemmille selkokielellä ja ongelman laajuus selvitetään helpohkojen, etupäässä fyysisten testien avulla. Testeistä saatuja tuloksia kutsutaan henkilökohtaiseksi sensomotoriseksi kuvaksi. Sensomotorisen kuvan selviämisen pohjalta tehdään henkilökohtainen harjoitussuunnitelmaa. Paras aika aloittaa on ikävuodet 8-12, mutta myöhemmälläkin iällä ehtii mukaan. Olen elävä esimerkki siitä, miten diagnosoimatonta SI-häiriötä voidaan harjoittaa pois jo selkeään aikuisikään ehtineeltä. Kiitokset:
Ursula Haapanen, Varalan urheiluopisto Marko Siivonen, Spinacor Oy Nimeni on Jarno Jokela ja tämän sivuston isäntänä minulla on kunnia toivottaa sinut tervetulleeksi aistien armoilla -blogin pariin. Aistien armoilla -blogin ja -sivuston ensisijainen tarkoitus on tuottaa kansantajuista tekstiä herättäen keskustelua sensomotorisen valmennuksen sisältävistä aihepiireistä kuten Sensorisesta Integraatiosta ja Sensorisen Integraation (SI-)häiriön mukanaan tuomista lieveilmiöistä. Vastauksia on luvassa kysymyksiin:
Näiltä sivuilta löydät ensikäden tietoa. Toivottavasti siitä on edes vähän apua. On tiedon tarpeesi sitten henkilökohtainen tai johonkin organisaatioon liittyvä, niin otahan yhteyttä, sillä ongelman kanssa ei kannata jäädä yksin. Vaihtoehtojen miettiminen on yhdessä huomattavasti helpompaa.
- maailman paras liike Ai, siis mikä ihmeen starfish? Starfish (suomeksi meritähti) saattaa käsitteenä ja harjoittelun muotona olla suurelle yleisölle vielä tuiki tuntematon. Työtä Starfish -liikesarjan tunnettuuden eteen tehdään pajonkin, ja muutoksen tuulten voidaan sanoa puhaltavan laajalla rintamalla. Lyhyesti sanottuna: Starfish on liikesarja, jota on käytetty jo vuosikymmenien ajan vähentämään varhaisesta lapsuudesta lähtien osittain aktiiviseen tilaan jääneen mororefleksin aktiivisuutta. Yksi reitti on ammatillisen koulutuksen puolella. Monet 2010-luvulla eri aloille opiskelleet ovat oppineet vähintään sensomotorisen valmennuksen perusajatuksen, ja ymmärtävät Starfishin merkityksen. Sinun ei kuitenkaan tarvitse olla kouluttautunut. Riittää, että olet kiinnostunut aiheesta. Meitä aktiivisia sensomotorisesta valmennuksesta ääntä pitäviä valmentajia alkaa pikku hiljaa löytyä jo eripuolilta Suomea. Itse toimin Tampereen ja koko Pirkanmaan seudulla. Keho ei tunne teorioita. Siksi nopein keino asioiden oppimiselle on saattaa harjoittelu alkuun. Katso alta löytyvää kuvasarjaa ja lähde toistamaan liikesarjaa ohjeiden mukaan. Oheisista kuvista näet Starfish -liikesarjan ääriasennot. Kuvateksti auttaa alkuun ja pyytämällä saat tarkempia ohjeita liikkeiden tekoon. Tässä kuvasarjassa 12-vuotias liikunnallisesti lahjakas poika tekee istuvassa asennossa starfish -harjoittelua. Harjoitusta voidaan tehdä myös maaten selällään. Jumppapallo on mukana siksi, että se auttaa poikaa avaamaan rintakehää hieman avonaisemmaksi ja istuva asento haastaa myös pojan jalkojen lihaksia ja kykyä pitää yllä tasapainoa. Kuten oheisesta kuvasarjasta näkyy, Starfish on liikettä kahden ääriasennon (auki ja kiinni) välillä. Pojan jalat ovat koko harjoituksen ajan irti maasta. Pojan kädet ovat ensin avonaisessa ns. "kaktusasennossa". Liikkeen toisen ääriasennon lopuksi kädet ovat ristissä rinnan päällä. Kädet ja jalat avataan ja suljetaan rauhallisesti vaihdellen vuorokerroin päällimmäisenä olevaa raajaa. Huomioithan myös yläselän ja pään liikkeen? Silmien sulkeminen tehostaa harjoittelun vastetta. Mainitsin heti alkuun Starfish -liikkeen olevan maailman paras. Ja sitä se todellakin on. Voin kertoa, että minunlainen, jo vuodesta 1984 paritanssin maailmassa lukuisissa eri rooleissa (mm. kilpailijana, valmentajana, esiintyjänä...) toiminut voisi valita maailman parhaaksi liikkeeksi lähes minkä tahansa salsan, samban, valssin, tangon tai rumban liikkeen, mutta ei. Starfish on mielestäni ehdottomasti paras. Mielipiteeseeni ei pääse vaikuttamaan edes liikunta-alan opintojen yhteydessä tapahtunut perehtyminen suureen määrään eri liikunnan lajeja. Starfish on ja pysyy omassa arvoasteikossani yksiselitteisesti maailman parhaana! Epäsuora vaikutus lajikohtaisen taidon parempaan jäsentymiseen Starfish -harjoittelun liikemaailma saattaa hätäisesti katsottuna vaikuttaa melko mitäänsanomattomalta ja omaan urheiluun tai liikuntaan sopimattomalta. Ensivaikutelma kuitenkin pettää, sillä pinnan alla tapahtuu paljon. Kaikki liikunnan ja urheilun lajit ovat täynnä hyviä, ja lajiin sopivia liikkeitä. Niiden pääasiallinen tarkoitus on yleisesti ottaen kuitenkin edesauttaa jotakin tiettyä, kyseisen lajin tarkkaan valitun osa-alueen kehittymistä. Tästä syystä sinänsä oikein hyviä liikkeitä omaavista liikunnan lajeista kuten hiihdosta, joogasta, sirkuksesta, jalkapallosta, jääkiekosta, voimistelusta, uinnista tai musisoinnin puolelta vaikkapa laulamisesta tai sellon soitosta tutuksi tulleet liikkeet eivät tule kyseeseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö starfish auttaisi urheilijaa tai muusikkoa. Starfish -harjoittelun ylivoimaisuus perustuu siihen, että se ohjaa kehoa ja mieltä rauhoittumaan. Rauhoittuminen auttaa muun muassa keskittymiseen, lihaskoordinaatioon eri raajojen välillä sekä kehojohtoisen liikkumisen rytmin löytymiseen. Jo näiden parannusten jäljiltä on liikunnan ja urheilun maailmassa tapahtunut "pieniä ihmeitä". Jatkaa silti kannattaa, sillä vielä parempaa on luvassa. Toivottavasti ehdit jo aloittaa kuvasarjan avulla opetetun harjoittelun. Huomasitko Starfish -harjoittelun antavan poltteen keskivartalolle? Kyllä. Starfish kehittää myös lihaskuntoa. Jatkamalla harjoittelua päivittäin useamman viikon ajan saatat huomata myös keskivartalon voimatasojen nousun. Muutaman kuukauden intensiivisen harjoittelun jäljiltä on mahdollista huomata harjoittelun menneen syvemmälle hermostoon vaikuttaen epäsuorasti myös muuhun toimintaan. "Melska" alkaa hellittä päästä ja ajatus kirkastuu. Olen valmennettavieni ohella myös itse kokenut saman ja sepä vasta oli hurja tunne! Huippukuntoiselle haastetta vai sohvaperunalle soveltuvaa?
Voitaisiinko valita molemmat? Haastavuutta ja soveltuvuutta samassa paketissa?! Kyllä voidaan, sillä harrastitpa (tai olit harrastamatta) mitä tahansa, niin Starfish -harjoittelu taipuu vähintäänkin oheisharjoitteeksi. Maailman paras liike ei voisi olla maailman paras ellei se soveltuuisi jos nyt ei ihan kaikille, niin vähintäänkin mahdollisimman monelle. Starfishin liikemaailma on hermoston tasolla todella syvälle vaikuttava, mutta muuntelukykyisenä sitä on myös tarpeeksi helppo soveltaa. Tämän ansiosta harjoituksen teko onnistuu sekä liikunnallisesti aktiiviselta että liikunnallisesti ei niin aktiiviselta. Oma lukunsa ovat ihmiset, jolla on erilaisia liikuntarajoitteita, kuten fyysinen ja liikuntaa haittaava vamma, krooninen kipu tai liikkumisen tavalla tai toisella hankalaksi tekevä pitkäaikaissairaus. Jos et ole varma siitä onko starfish juuri sinulle soveltuva, niin sinun kannattaa ennen harjoittelun aloittamista ottaa yhteyttä suoraan meihin. Erityisryhmien liikuttamiseen erikoistunut sensomotoriikan asiantuntija osaa kyllä kertoa ja opastaa sinulle miten Starfish -liikettä on mahdollista varioida tai avustaa siten, että harjoittelu saadaan hyvin suurella todennäköisyydellä soveltumaan myös sinulle. Jos starfish sopii myös eri vammaryhmille, niin onko se sitten terapiaa? Starfish ei ole terapiaa, vaikka sinänsä täysin tuulesta temmattu ei ajatus yhteydestä terapiaan olekaan. Muutamat (etupäässä toiminta-) terapeutit käyttävät sensomotorisia menetelmiä ja mahdollisesti myös Starfish -harjoittelua osana omaa terapoivaa toimintaa. Sensomotoriikan asiantuntija ei harjoita toimintaansa terapeutin, vaan valmentajan nimikkeellä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sekä Starfish -harjoittelusta että muista sensomotorisen menetelmän työkaluista löytyisi paljon toimintoja, joita voidaan pitää myös terapeuttisina. Starfish -harjoittelun on huomattu sopivan niin fyysisten kuin psyykkistenkin terapiamuotojen kylkeen tukien terapian positiivista vaikutusta. Päivittäisen Starfish -harjoittelun tuloksena on toistuvasti havaittu kehon ja mielen tasapainon löytymistä, parempaa oikean ja vasemman puolen hahmottamista, rauhoittumista sekä sisäisen stressin vähenemistä. Esimerkiksi aiemmin rauhaton ja keskittymiskyvyn kanssa kamppaileva lapsi tai nuori on alkanut toimia aiemmin haasteita tuoneissa tilanteissa suoraviivaisemmin ja tarkoituksenmukaisemmin. Haastavuutta ei saa unohtaa! Vaikka starfish -harjoittelu soveltuu useiden terapiamuotojen oheisharjoitteluksi ja on vieläpä niin helppoa, että lapsikin sen tarpeeksi selkeän ja rauhallisen ohjeistuksen avulla oppii, niin kyllä maailman parhaalta liikkeeltä on lupa vaatia myös haastavuutta. Yleiskunnoltaan ja toimintakyvyltään selkeästi kyvykkäämpi yksilö, jopa huippu-urheilijaksi itseään kutsuva saa harjoitusvasteen sopimaan omaan kuntotason mm. lisäämällä toistojen määrää. Sen lisäksi liikkeen tekotavan muutos tekee ihmeitä. Huomaat kokeilemalla, että istuviltaan ja ilman tukea tehtynä starfish antaa tuntuvan haasteen myös tasapainon pidosta vastaaville lihasryhmille. Rasituksen painopistettä sekä muunlaista vaikuttavuutta voidaan muokata tehden samaa liikettä maaten selällään. Pahoinvointi tai ahdistus on yksi merkki liikkeen perille menosta. Jos tunnet ahdistusta tai pahoinvointia tehdessäsi Starfish -harjoittelua maaten selällään, niin tee muutama päivä liikettä istuen. Sarjojen määrän vähentämisen ja/tai harjoituskertojen väliin jätetyn 1-2 lepopäivän on myös huomattu vähentävän ja jopa poistavan pahoinvoinnin tai ahdistuneisuuden tunnetta. Sinun ei siis tarvitse olla erityisen liikunnallinen voidaksesi kerätä maailman parhaan liikkeen tarjoamat hyödyt talteen. Hienoa tässä on sekin, että myös huippu-urheilija hyötyy starfish -harjoittelusta. Starfish -maailman paras liike on kaikille sama, vain liikkeen tekotapa ja annostelu muuttuu! |